Äitijuttuja

 Vasta äitinä sitä näköjään tajuaa, miten paljon voi ihminen rakastaa. Ja kun vähän pelotti, miten sitä toista voi muka rakastaa yhtä paljon kuin esikkoa. No, se pelko hälveni kyllä samantien kun ekaa kertaa katsoi prinsessan tummiin silmiin. 

Äitinä vasta hoksaa, miten haastavaa on syödä vaikkapa pikkuleipää aamukahvin kanssa. Salaa. "Kattokaapas te nyt sitä Muumia. Äiti juo äkkiä kahvin." Poju jo tietää, että äiti on sokerihiiri ja se varmana syö myös jotain. Sitten se aina vaivihkaa tulee kurkkimaan. Mutta osaan jo kätevästi ja nopeasti piilottaa herkun sanomalehden alle ;) 

Ennen lasten saantia sitä itekkin ehkä joskus yökki sille kun ne omat lapset on niin lässyn-lässyn-ihania ja niistä ollaan niin ylpeitä, teki ne mitä vaan. Mutta oivoi! Omien lasten ihanuudesta vois jauhaa päiväkausia ja voi että, miten sitä voikaan pakahtua ylpeydestä kun he jotain uutta oppii. 

Välillä sitä huomaa lässyttävänsä potan vieressä "oiii, miten hieno kakka! Oletpa reipas!" 

En olis uskonut kyllä, että kakka on mun mielestä joskus hieno. 

Tämän tosi hektisen arjen keskellä sitä kaipaa aina välillä omaa aikaa. Jos sitten käy niin, että saa lapset yhtä aikaa vaikka päikkäreille tai jos ne lähte vaikka iskän kanssa käymään jossain, niin sitä alkaa ite täydellä höyryllä puuhaamaan kaikkea. Mutta ei mene kauhea kauaakaan kun alkaa miettiä, että "jokohan kohta heräis.." tai "miks ne ei vieläkään tuu?!"

Lapsivapaata aikaa ei oikein kaipaa. Ne on vielä niin pieniä ja niin riippuvaisia meistä, vanhemmista. 

Tulee vielä se aika, kun äitin ja iskän seura ei enää kiinnostakaan eikä huvitakaan pötkötellä kainalossa ja höpötellä. 

Nyt nautitaan näistä hetkistä, elämän parhaista! 

Keskustelu pojun kanssa: 

"Ootko äitin rakas?"

"Joo!"

"Onko äiti sinun rakas?" 

"Joo!"

"Onko isikin rakas?"

"Joo!"

"Onko sisko rakas?"

"EI! Sikko on kulta ja ihana."